Jällivaaraan suorinta reittiä

 Hallerii halleraa ja hopsansaa, matkamme jatkui Ruotsin puolelle ja päätepisteenä oli suunnitellusti Jällivaara. Valitsimme navigaattorista suorimman reitin eli ei suinkaan tylsää E10-tietä. Sitä voi olla montaa mieltä, että oliko ratkaisu oikein. Sillä hetkellä, kun oltiin ajettu loppumatkasta 80 kilometriä hiekkatietä ja jäljellä oli vielä 50 kilometriä, alkoi hymy hyytyä. Onneksi pian tuli pelastava asfalttitie vastaan. Kuitenkin näin jälkikäteen voi hiekkatieosuudessa nähdä monta positiivistakin seikkaa.

Hiekkatie oli melkeinpä paremmassa kunnossa kuin tuleva asfalttitie.

Nähtiin näitä järjen jättiläisiä eli poroja, joita saimme jahdata autolla.

Lisäksi tiellä ei ollut muuta liikennettä (kuka nyt siellä ajaisi). Ei ollut huolta hullunrohkeita ohituksia tekevistä bemareista, audeista ja mersuista.  Eikä tarvinnut meidänkään ohitella ketään.

Kaiken kaikkiaan kahdeksan tunnin ajorupeaman jälkeen oli aika kiva saapua Jällivaaran leirintäalueelle. Alue oli iso ja tupaten täynnä karavaanareita.  Meillä oli tuuria matkassa, sillä saimme viimeisen sähköpaikan.

Aamulla otettu kuva. Hätäisimmät olivat jo lähteneet.

Emme olleet syöneet päivällä kuin välipalan, joten nälkä alkoi kalvaa sisuksia. Niinpä kävelimme kaupungille. Ei ollut kummoinen matka, ehkä kilometri ravintolaan.

Hyvät oli sapuskat, mutta aijai kun tuli maksun aika, niin melkein jouduttiin tiskaushommeleihin. Eski yritti ensin maksaa debit-kortilla ja sitten debit-credit-kortilla ja kumpikaan ei onnistunut maksupäätteessä. Sitten yritettiin samaa kassan laitteella. Ei onnistunut. Mietittiin, että mitä hittoa, toimihan se Ruotsin puolella huoltoasemallakin. Ihan hirveä sähläys oli käynnissä ja viimein minä otin korttini esille ja trallalallalaa, rahat lähti tililtä.

Samassa sitten muistettiin, että minähän ne dieselit olin kortillani maksanut ja Eski tajusi, että oli laittanut kortteihin pienen rajoituksen: toimii vain Suomessa.