Berliini - ei voi enää muuta kuin nauraa

Lähdettiin aamulla aikaisin liikkeelle ja ajettiin Berliiniin. Koska oltiin leiriytymässä jo hyvissä ajoin, päätimme lähteä fillariseikkailulle Berliinin keskustaan ja seikkailuhan siitä muodostuikin. Seuraavat kuvat valaisevat tilannetta.

Niinpä niin, tekevälle sattuu ja tapahtuu. Lähdettiin siis pyöräilemään respan tytön ohjeen mukaan. Berliinin karttamme kun ei ulottunut leirintäalueelle asti. Helppo juttu, suoraan vaan joen vartta. Niin aina. Olimme ajaneet noin neljä kilometriä ja minä ajelin edellä ja Eski perässä. Huomasin edessä kuopan. Siitä kohtaa oli laatta irti. Väistin sitä ja mielessä kävi että pitäisikö varoittaa takana tulijaa, kun jo kuului lojaus ja Esillä oli takakumi paskana. Ihan kiva, kun ei tiedetä edes missä ollaan. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä kävellen työntämään pyöriä eteenpäin. Ensin kysyttiin neuvoa nuorisolta, jotka olivat vähän suut auki ja viittoilivat johonkin päin. Jatkettiin siihen suuntaan. Epäuskoisina kysyimme kohta uudestaan naiselta, joka viittoili samaan suuntaan ja sanoi 10 minutes. No hyvä, lähellä on, tuumimme ja jatkoimme kulkua eteenpäin. Ja mitä tulikaan vastaan? Huoltoasema, jonka myyjä ei asunut lähimaillakaan, saati, että olisi myynyt kumeja tai omistanut työkaluja tai paikkausvehkeitä. Alkoi hiukkasen hermostuttaa. Kello lähenteli viittä.

Täytyy sanoa, että Berliinissä asuu todella avuliaita ihmisiä. Muuten olisimme vieläkin jossain hevon kukussa. Monikin olisi halunnut auttaa, mutta kukaan ei tuntunut asuvan lähellä, joten tietoa ei ollut. Sitten vihdoin pysäytin reippaasti kävelevän naisen ja tämä mahtava tyyppi rupesi selvittämään asiaa. Ensin hän löysi kännykällään pyöräkorjaamon, mutta se oli kolmen kilometrin päässä ja meni kiinni kuudelta. Emme olisi ehtineet sinne ajoissa. Sitten nainen soitti ystävälleen, joka selvitteli asiaa. Tämä kaveri löysi korjaamon, joka oli saman tien varrella vain 1,5 km päässä. Sekin meni kuudelta kiinni. Vuolaasti kiiteltiin ystävällistä naista ja lähdettiin puikkelehtimaan vauhdilla ihmisvilinään. Vähän huoletti, kun osoitteen numero oli 950 ja meidän kohdalla oli 24. Ei ihan 1,5 km riitä. Jatkoimme työtelyä kelloa vilkuillen. Epäusko valtasi meidät jälleen, kun olimme mielestämme työntäneet pyöriä jo vähintään puolitoista kilometriä. Oli pakko taas kysyä. Pari miestä istui baarin terassilla ja kerrottuamme ongelmamme he viittoilivat eteenpäin, että vain 3 minuuttia. Uskomatonta, mutta totta! Pian näimme todellakin pyöräkorjaamon. Onnetar ei ollut hyljännyt meitä kokonaan. Aikaakin oli vielä puoli tuntia. Korjaajat eivät ehtineet vaihtaa kumia, mutta selitimme, että voimme tehdä sen itse, jos lainaavat työkaluja. Niin se sitten onnistui. Varttia vaille kuusi luovutimme työkalut jälleen vuolaasti kiitellen. Niin ja mikä se osoite olikaan? Se oli tietysti 95. Olin vaan ymmärtänyt väärin.
Kyllä maistui olut lähimmällä terassilla tuon jälkeen, mutta ei se seikkailu vielä tähän loppunut.